PUHEENJOHTAJAT
Pertti Kavén
1995-1999, 2006-2009, 2014-2015 
Taisto Vihavainen
2000-2005 
Erkki Kokko
2010-2011 
Markku Laaksonen
2012-2013 
Maija Lindroos
2016- |
|
|
Sotalapsitoiminnan viriämisestä Suomessa tulee nyt kuluneeksi lähes 40 vuotta, tarkalleen ottaen 38. Vuonna 1977 muodostui pieni sotalasten ryhmä, joka tapaili ja keskusteli lastensiirroista. Silloin minulle esitettiin ajatus sotalapsiyhdistyksen perustamisesta. Niinpä laitoin tämän aktiivisuuden rohkaisemana Helsingin Sanomiin seuraavan ilmoituksen 25.9.1977: ”On syntynyt ajatus sotalapsiyhdistyksen perustamisesta niille, jotka sodan aikana olivat Ruotsissa ja Tanskassa. Haluatko tulla mukaan? Kerro, mitä ajattelet asiasta kirjoittamalla tämän lehden pääkonttoriin nimimerkillä ”Sotalapsiyhdistys”. Mitään vastausten vyöryä en saanut. Niitä tuli peräti kolme: Jorma Jaatinen Espoosta oli kiinnostunut, samoin Pertti Leppänen Lohjalta ja Carl-Axel Palmgren Helsingistä. Pertti Leppänen kirjoitti koskettavasti: ”Sana sotalapsi merkitsee niille paljon, jotka sen joutuivat kokemaan, se aika jätti elämään muiston, jota mikään mahti ei voi ottaa pois.” Jorma Jaatinen kirjoitti: ”Nostan hattua, että löytyy puuhamiehiä tällaisen asian puolesta, ongelma on koskettava". Sotalapsiyhdistys olisikin kiireesti saatava syntymään, olen varaukseton asian kannattaja”. Carl-Axel Palmgren puolestaan kirjoitti, että sotalapsiyhdistyksen tulisi toimia Mannerheim-liiton tai Pelastakaa lapset ry:n yhteydessä. Hän korosti, että yhdistyksellä tulisi myös olla pätevä johto. Sain siis kolme vastausta, mutta näin kapealle pohjalle ei yhdistystä tietenkään voinut perustaa. Sotalapset olivat silloin kaikki kiinni työelämässä ja aihe oli vielä tuohon aikaan tabu. Aika ei ollut kypsä sotalasten omalle yhdistys toiminnalle. Kun keskustelin asiasta silloisen sosiaalihallituksen pääjohtajan Margit Eskmanin kanssa, suhtautui hänkin ihmeekseni ajatukseen hyvin torjuvasti. Emme hänen mukaansa pääse koskaan sodasta eroon, jos vain pengomme näitä vanhoja asioita. Asia ei tästä selvästä torjunnasta huolimatta kuitenkaan sammunut tähän. Voisi sanoa, että se siirtyi lepäämään ”sivuraiteelle” odottaen parempaa ajankohtaa. Tämä ajankohta tulikin runsaan kymmenen vuoden kuluttua, 1990-luvulla, jolloin sotalapsiasia koki uuden heräämisen. Syntyi yhdistystoimintaa ensin Ruotsissa ja sitten Suomessa, pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Kemissä perustettiin v. 1991 Kemin sotalapsiyhdistys. Kemin yhdistyksessä vaikuttivat tuolloin aktiivisesti edesmenneet Tauno ja Salme Salmi. Tauno sanoi minulle kerran Kemissä käydessäni:”Kyllä teidän pitäisi saada yhdistys sinne Helsinkiin, kun meillä täällä Kemissäkin on sellainen.” Sehän oli suoranainen haaste ja siitä asia lähti sitten liikkeelle. Helsingin seudun sotalapset perustettiin keväällä 1995 Katajanokan upseerikerholla. Seinältä meitä katsoivat mm. marsalkka Mannerheimin ja kenraali Laguksen kuvat. Yhdistyksen ensimmäisen väliaikaisen hallituksen puheenjohtajana toimi Pertti Kavén, varapuheenjohtajana toimi Pentti Knuutinen, sihteerinä Liisa Pöyhönen, Olavi Oksa toimi taloudenhoitajana ja muina jäseninä Helena Hernberg ja Aarre Helin. Yhdistyksemme ensimmäinen teemailta oli 29.5.1995 Annantalon auditoriossa, jossa kerroin mm. Ruotsiin jääneiden sotalasten vuosikokouksesta ja elokuussa 1995 vietettävästä sotalapsiviikosta. Alusta lähtien meillä oli läheiset yhteydet Ruotsin sotalapsijärjestöön. Siellähän sotalapsitoiminta oli alkanut ennen meitä. Helsingin yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi yllättävän nopeasti ollen vuoden 1995 päättyessä lähes 200. Yhdistyksellä oli selvä sosiaalinen tilaus. Olavi Oksa edusti Tanskassa olleita helsinkiläisiä sotalapsia, joten Tanskan lapset olivat alusta alkaen mukana. Yhdistys ja sen toiminta sai tiedotusvälineissä yllättävän runsaasti huomiota ja lehtien yleisönosastoihin kirjoittivat sotalapset mielipiteitään ja omia kokemuksiaan. |
Kunnia-
|